Tunteet peliin – pieniä mutta käänteentekeviä keinoja ylläpitää lasten intoa jalkapalloon ja opettaa samalla elinikäisiä tunnetaitoja

Toukokuu 2020

Kun olemme lapsia, kehon tuntemukset, tunteet ja mielialat virtaavat elimistössä ilman ennakkoluuloja ja rajoituksia kuin teatterin näyttämöllä konsanaan. Vuosien kuluessa spontaanisuus hiipuu ja näkyville nousee sosiaalisesti korrekti yksilö, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Miksi emme antaisi lasten elää spontaanisti eri tunnetiloja? Jalkapallo on tähän tarkoitukseen erinomainen laji. Perusta Suomeen muuttanut biologi ja lasten jalisvalmentaja kertoo, miten tärkeää on ymmärtää ihmisen tunteiden vaikutus pelihaluun ja itseluottamukseen. Hän kertoo myös, miten kuka tahansa lasten kanssa jalkapallon parissa touhuava ammattilainen tai vapaaehtoinen voi tukea myönteisen kierteen syntymistä pelin ja lapsen mielen välille.

Jalkapallo on sosiaalinen urheilulaji, joka herättää intohimoja. Se on myös yhteydessä ihmisen alkukantaiseen luonteeseen, haluun puolustaa reviiriä, tuntea olevansa osa heimoa ja kilpailla toisten kanssa. Jalkapallossa sekoittuu koko tunteiden kirjo, kuten ilo, myötätunto, ystävyys, yhteenkuuluvaisuuden tunne ja riemu, mutta myös suru, raivo, hämmästys, ahdistus, katkeruus, häpeä, turhautuminen, närkästyminen ja ikävystyminen, joita sekä pelaajat että katsojat tuntevat. Mitä siis tapahtuu kehossa, kun pelaamme tai katsomme matsia?

Tunteilla on suuri tehtävä yksilöiden elämässä, ja jalkapalloharrastuksen kautta voidaan toisaalta vaikuttaa pelaajan tunnetaitojen kehittymiseen. Monet menetelmistä näyttävät äkkiseltään pieniltä ja vähäpätöisiltä eleiltä, mutta muodostavat todellisuudessa koko toiminnan perustan.

Tullessani Suomeen, ensimmäinen vaikutelma oli, että positiivisia tunteita ilmaistaan arasti sekä junioreiden pelikentillä että katsomoissa.

Vähän tietoisesti provosoiden, Suomessa monissa junioreiden treeneissä ja matseissa on lähes apaattinen tunnelma sekä kentällä että katsomossa. Jokunen vanhempi saattaa olla tunnelmassa mukana ja kannustaa omaa lastaan. Kun lapsi onnistuu tekemään maalin, hän iloitsee varovaisesti ja vaikuttaa usein enemmän yllättyneeltä kuin riemastuneelta. Hän saattaa hypistellä pelipaitaansa ja alkaa etsiä ympäristöstään tukea ilolleen. Muun joukkueen ja valmentajan reaktio on kuitenkin laimeampi kuin mitä pelaaja saattaa itse toivoa. Taputukset selälle ja “hyvä maali” -huudot ovat vaimeita. Lapsi vaipuu tunteiden ristiriitaan. Hän ei tiedä, pitäisikö onnistumista juhlistaa vai ei. Hän tukahduttaa tunteensa ja ilmaisee itseään epävarmasti.

Valmentajan tulee olla ensimmäinen henkilö, joka antaa lapsen tunteille luvan nousta pintaan. Paras tilaisuus siihen on iloita joukkueena jokaisesta maalista, koska silloin myönteiset tunteet huipentuvat. On vaikeaa ymmärtää, miksi Suomessa vain harva valmentaja juoksee halaamaan lasta, joka niin hartaasti toivoo, että hänen yrittämisensä tulos huomattaisiin. Pelaaja toivoo tulevansa nähdyksi ja kuulevansa sanoja, jotka vahvistavat hänen itsevarmuuttaan. Maali tai ratkaiseva syöttö on luonut lapsen kehoon tunteiden vyöryn, josta hän säilyttää muiston loppuiäkseen. Harmittavan usein olen nähnyt tilanteita, joissa euforia lopahtaa, eikä lapsi saa kuin pienen eleen vastineeksi onnistumisestaan.

Myöskään virheen (esimerkiksi oman maalin) tekemistä ei huomioida niin, että pelaaja tietää olevansa hyväksytty ryhmän jäsen mokailusta huolimatta. Lapsi saattaa alkaa arastella rohkeaa puolustuspeliä, jos riskinä on (alitajuinen) pelko siitä, että joutuu ryhmän hylkäämäksi.

Jalkapallovalmennuksen kuuluu opettaa sekä fyysisiä että tunnetaitoja, sekä peliä että elämää. Pettymysten sietäminen on avainasemassa. Jalkapallon kautta voimme löytää mallin menestyä ja tuntea itsemme onnelliseksi myös kentän ulkopuolella. Itse asiassa, sekä katsojat kokevat näitä samoja tunteita ja heidän välillään tuleekin olla yhteys!

Tunteiden rooli jalkapallossa – kierre, joka vie mennessään

Motivoituneiden ja teknisesti kehittyvien pelaajien kasvattaminen kostuu kolmesta peruspilarista, jotka ovat kaikki vuorovaikutuksessa keskenään (Kuva 1). Seuraavissa kappaleissa esittelen niistä jokaisen yksitellen.

Halu, päämäärätietoisuus ja tavoitteet. Valmentajan tulee osata herättää pelaajassa halu ja motivaatio tietyn tavoitteen saavuttamiseksi – vaativakin sellainen.

Miten voimme lisätä valmennettavien päämäärätietoisuutta? Kannustaa, kannustaa ja kannustaa lasta rohkaisevilla sanoilla, jotka herättävät halun jatkaa pelaamista ja sitä kautta saavuttaa pelaamisen tavoite. Valmentajan tulee selittää pelaajalle, miksi tietty harjoitus tehdään ja miksi palloa potkaistaan tietyllä tavalla. Ohjaajan tulee olla jatkuvassa kontaktissa joukkueen jäsenten kanssa ja näyttää itse mallia harjoituksissa. Jalkapallo ei ole kuin hiekkalaatikkoleikki, jossa lasten annetaan peuhata itsenäisesti. Jalkapallossa opetetaan “kädestä” pitäen, miten pelataan.

Kun harjoittelussa on selkeät tavoitteet, kaikenlaiset persoonallisuudet (sisään- tai ulospäinsuuntautuneet, arat ja rohkeat) pääsevät toteuttamaan itseään. Myönteisen kokemuksen kautta opitut uudet tiedot ja kokemukset synnyttävät positiivinen kierteen. Pelaajan halu jatkaa harjoittelua kasvaa, koska toiminta on palkitsevaa. Hänelle kehittyy pystyvyyden tunne ja hyvä “riippuvuus” lajia kohtaan.

Toiminta ja taktiikka. Jalkapallo on taktiikkalaji, joka pitää lapsen pelin aikana jatkuvasti hereillä. Pelaajan täytyy havainnoida tapahtumia koko kentän alueella suhteessa omaan sijaintiinsa. Pitää olla tarkkaavainen ja valveilla. Valmentajan täytyy miettiä huolellisesti, miten aikoo rakentaa pelin suunnitelman ja taktiikan, ja minkä roolin hän haluaa antaa kullekin lapselle. Ne valmistavat pelaajaa pelien stressitilanteisiin. Tavoitteena on saada aikaa euforian tunne!

Tyytyväisyys ja aistien aktivointi: Kun pelaajat saavuttavat tavoitteensa jalkapallossa sopivasti määritellyn taktiikan siivittämänä, syntyy tyytyväisyyden tunne. Kun lapsi tekee maalin tai torjuu vastustajan hyökkäyksen, syntyy tunteiden myrsky, jonka avulla aikuiset saavat tilaisuuden tukea lapsen kehittymistä varmaksi ja kokonaisvaltaisesti hyvinvoivaksi yksilöksi. Tämä tarkoittaa aikuisten näkökulmasta kannustushuutoja, halauksia, naurua ja ilon kyyneleitäkin.

Pieniä ja helppoja keinoja luoda myönteinen tunteiden kehä jalkapallovalmennukseen.

Käytän valmennustyössä seuraavia pieniä tekoja, jotka kaikki tukevat yllä kuvattua positiivista sykliä:

• Esitellään lapset toisilleen ja varmistetaan, että kaikki tietävät toistensa ja valmentajien nimet;

• Taputetaan lasta olkapäälle tai yläselkään sekä epäonnistumisten ja onnistumisten hetkellä;

• Ohjataan joukkuetovereita antamaan pieni hyväksymisen merkki (esimerkiksi kevyt kosketus käsivarteen) sille pelaajalle, joka on epäonnistunut yrityksessään tehdä jokin peliliike;

• Selitetään lapselle, että epäonnistuminen on irrottamaton osa jalkapalloa;

• Katsotaan lapsia silmiin ja laskeudutaan heidän tasolleen puhumaan;

• Harjoitusten alussa ja ennen pelejä istutaan piiriin ja valmentaja kysyy kaikilta että, mitä kuuluu;

• Harjoitusten ja pelien lopussa hyvästellään joukkuekaverit tai huudetaan oma “iskulause”;

• Kaikista heikoimmin pelaavaa lasta autetaan enemmän kuin muita;

• Pidetään yllä järjestystä ja riittävän tiukkaa kuria, eli kun valmentaja puhuu, häntä tulee kuunnella;

• Lasta ei pakoteta peliin eikä harjoituksiin;

• Ymmärretään, että joukkueen henki alkaa valmentajasta, josta se leviää pelaajiin, vanhempiin ja lopulta koko seuraan;

• Vastaanotetaan lapsen luottamus valmentajaa kohtaan suurella kunnioituksella ja vastuuntunnolla, koska lapsi saattaa tuntea valmentajan jopa kuin “ylimääräiseksi” vanhemmaksi;

• Järjestetään jalkapallon ulkopuolisia tapaamisia ja leikkihetkiä, jotka eivät liity lajiin, vaan tavoitteena on luoda yhteishenkeä;

• Käytetään tanssia lämmittelyhetkissä, koska silloin luodaan pelaajille turvallinen ympäristö hullutella ja käyttäytyä luovasti muiden edessä. Lisäksi ikätasolle sopivat tanssiliikkeet auttavat kehittämään motorisia taitoja. Valmentajan täytyy myös itse tanssia ja leikkiä joukkueensa kanssa, eikä vain antaa käskyjä;

• Treenien jälkeen varataan aikaa vapaaseen peliin ja yhdessäoloon vähintään 15 minuuttia joukkueen yhteenkuuluvaisuuden tunteen kasvattamiseen;

• Moikataan vanhempia kentän laidalla ja lähetetään heille aina nimetön palautekysely kauden päätteeksi.

  Eli tiivistettynä: vähän positiivista stressiä, pehmeä silaus mielihyvää ja ripaus halua saavuttaa päämäärä näyttävät olevan erinomaiset “valmistusaineet” myönteisen kehän rakentamiseksi. Lajille omistautuneiden ja tarkkaavaisten valmentajien ohjauksessa tuetaan lapsen onnellisuuden ja merkityksellisyyden tunnetta.

  Tämä on oma näkemykseni asiasta perustuen perulaiseen jalkapallokulttuuriin, joka tullut tutuksi sekä köyhissä kortteleissa että yliopiston jalistoiminnassa. Seuraan aktiivisesti Latinalaisessa Amerikassa ja Espanjassa tuotettujen junioreiden opetusvideoiden ja muiden materiaalien antia. Suomen junioritoimintaa olen tutkaillut Hyvinkään mittakaavassa.

Mitä ajatuksia teksti herätti? Ota rohkeasti yhteyttä!
Humberto Del Aguila Mejias, humbertodelaguila@gmail.com.

Esittely: Humberto Del Aguila Mejias on perulainen biologi, joka on muuttanut Suomeen avioliiton myötä. Uudessa kotimaassaan hän opettaa työkseen espanjaa vieraana kielenä. Perussa Humberto pelasi jalkapalloa kakkosdivisioonassa ja harrasti aikoinaan myös kilpauintia. Humbertolla on oma pieni jalisyhdistys, Hyvinkään Saukot ry. Lisäksi hän valmentaa maahanmuuttajia Hyvinkään kaupungin tiimissä. Tällä hetkellä hän suorittaa myös pedagogisia opintoja Tampereen ammattikorkeakoulussa.